Andrei Tšikatilo

Andrei Tšikatilo Rostovin poliisilaitoksen kuvassa.

Andrei Romanovitš Tšikatilo, (ven. Андрей Романович Чикатило, 16. lokakuuta 1936 Jablotšnoje – 14. helmikuuta 1994 Moskova) oli neuvostoliittolainen sarjamurhaaja, kannibaali, nekrofiili ja pedofiili, joka tunnettiin nimellä "Rostovin hirviö ".

Hänet tuomittiin kaikkiaan 52 naisen ja lapsen tunnustetuista murhista vuosina 1978–1990. Todellinen uhriluku saattaa olla huomattavasti suurempi.

Andrei Tšikatiloa pidetään Neuvostoliiton, ja yhtenä koko maailman pahimmista sarjamurhaajista.

Lapsuus ja nuoruus

Syntymä ja lapsuus

Tšikatilo syntyi Jablotšnojen kylässä vuonna 1936. Hänellä oli syntyessään vesipää, mikä aiheutti hänelle myöhemmin inkontinenssia ja impotenssia.

Neuvostoliitto oli aloittamassa sotaa Saksaa vastaan, ja Stalinin suunnitelmat maatalouden kollektivisoimisesta olivat hiljattain aiheuttaneet laajan nälänhädän. Tämän seurauksena on paljon dokumentoituja tapauksia nälkiintyneiden ihmisten harjoittamasta kannibalismista josta kehittyi jopa eräänlainen kansantaru.

Tšikatilon äiti pelotteli poikaansa usein kauhutarinalla tämän isoveljestä joka oli kidnapattu, tapettu ja syöty. Tätä kertomusta ei ole voitu todistaa oikeaksi, eikä edes varmuudella tiedetä Tšikatilolla olleen veljeä, mutta jotkut väitteet tukevat tätä seikkaa.

Toisen maailmansodan aikana Tšikatilo näki useita tuhoisia ja verisiä saksalaisten tekemiä pommituksia. Hänellä oli fantasioita saksalaisten sotavankien viemisestä metsään ja heidän teloittamisestaan. Näillä fantasioilla, vaikka ne olivatkin yleisiä Neuvostoliiton lapsilla siihen aikaan^lähde?, oli selviä yhteyksiä hänen myöhemmin tekemiinsä murhiin.

Pikkusiskon syntymä

Tšikatilon isän ollessa sodassa perheeseen syntyi tyttölapsi. Tšikatilon pikkusisko sai alkunsa todennäköisesti saksalaisen sotilaan raiskattua Tšikatilon äidin, ja koska perheellä oli ainoastaan pieni mökki, yksi huone ja yksi vuode, nuori Andrei mahdollisesti näki äitinsä raiskauksen, mikä on saattanut traumatisoida häntä.

Äiti kohteli poikaa huonosti. Tšikatilo joutui nukkumaan samassa sängyssä äitinsä kanssa ja vesipään aiheuttamien inkontinenssiongelmien vuoksi hän kasteli vuoteen jatkuvasti. Vuoteenkastelun vuoksi Tšikatilon äiti nöyryytti poikaa, pilkkasi tämän miehisyyttä, ja hakkasi häntä usein julmasti ja väkivaltaisesti.

Seksuaalisuus herää

Tšikatilon ensimmäinen ja ainoa seksuaalinen kokemus varhaisnuoruudessa tapahtui 15-vuotiaana. Tuolloin hän hyökkäsi nuoren tytön kimppuun, kaatoi hänet maahan ja ejakuloi tytön yrittäessä kamppailla irti hänen otteestaan. Tämä tapahtuma edisti elinikäisen assosiaation syntymistä seksin ja väkivaltaisen aggression välille Tšikatilon mielessä. Hän ei koskaan kyennyt normaaliin seksiin.

Tšikatilo yritti myös normaalia ihmissuhdetta ihastuttuaan erääseen paikalliseen tyttöön päästyään armeijasta, mutta tuli pahasti nöyryytetyksi tytön huomattua Tšikatilon olevan impotentti. Tytön kerrotaan jakaneen Tšikatilon häpeällisen salaisuuden luvatta ystäviensä kanssa. Tšikatilon impotenssista tiesivät pian kaikki kyläläiset, ja myös hän itse ensimmäistä kertaa elämässään tajusi ettei koskaan pystyisi normaaliin seksuaaliseen kanssakäymiseen.

Tšikatilo tunsi suurta häpeää ja kostonhimoa, ja alkoi kuvitella mielessään tappavansa tytön ja paloittelevansa ruumiin. Kyseisen tapahtuman johdosta Tšikatilon seksuaalissadistinen persoonallisuushäiriö alkoi saada otetta hänen jokapäiväisestä elämästään. Hän kuitenkin syyllistyi ensimmäiseen murhaansa vasta vuonna 1978.

Aikuisikä ja avioliitto

Tšikatilo meni naimisiin 1963 pikkusiskonsa ystävättären, Fainan, 24-vuotiaan hiilikaivosmiehen tyttären kanssa. Tšikatilo asui tuolloin yhdessä pikkusiskonsa kanssa, ja sisko joutui pakostakin seuraamaan veljensä epäonnistuneita yrityksiä löytää itselleen tyttöystävää. Niinpä hän järjesti säälistä avioliiton veljelleen ja Fainalle.

Pariskunnalla ei juurikaan ollut seksielämää miehen impotenssin takia, mutta lukuisten yritysten jälkeen he onnistuivat kuitenkin saamaan kaksi lasta: tyttären Ljudmila (s. 1965) ja pojan Juri (s. 1966). Tšikatilo siitti lapsensa masturboimalla vaimonsa sukuelinten päälle, ja työntämällä sormin siemennesteensä vaimonsa emättimeen.

Työ, koulutus ja ura

Tšikatilo pärjäsi peruskoulussa hyvin, ja pyrki Moskovan valtionyliopistoon opiskelemaan lakia, mutta hänen pääsykoehakemuksensa hylättiin. Sen jälkeen hän hakeutui paikalliseen ammattikouluun ja alkoi opiskella marxismi-leninismiä, venäjän kirjallisuutta ja konetekniikkaa.

Vapauduttuaan asepalveluksesta vuonna 1960 hän muutti Rodjonovo-Nesvetajevskiin ja suoritettuaan tutkinnon teknisestä ammattikoulusta aloitti työt puhelinasentajana, ja jatkoi vapaa-ajallaan kirjallisuudenopintojaan. Tšikatilo halusi uskoa itseensä ja kompensoi impotenssiaan ahkeralla opiskelulla ja halullaan olla eräänlainen "nero".

Vuonna 1970 Tšikatilo lopetti puhelinteknikon työt. Seuraavana vuonna 1971 hän suoritti loppuun venäläisen kirjallisuuden tutkinnon kirjekurssilla. Koska Tšikatilolla oli jo laki- ja kirjallisuusopintoja taustallaan hänen katsottiin olevan riittävän pätevä toimimaan opettajana.

Tšikatilo huomasi olevansa huono opettaja, hänellä ei ollut riittävästi auktoriteettia saamaan lapsia kuriin, koululaiset pilkkasivat häntä ja polttivat tupakkaa luokassa Tšikatilon silmien alla.

Seksuaalinen turhautuminen

1970-luvun alkupuolella seksuaalinen turhautuminen alkoi käydä Tšikatilolle täysin sietämättömäksi. Hänen raivonsa kasvoi kävelyillä kadulla tai puistoissa joissa näki nuoria rakastavaisia - nämä erityisesti saivat Tšikatilon raivon valtaan. Hänen päätään riivasi ajatus siitä että kuka tahansa vähä-älyinenkin voisi harrastaa seksiä, mutta Tšikatilo joka oli korkeasti koulutettu ja oppinut mies, ei pystynyt normaaliin seksuaaliseen kanssakäymiseen.

Lopulta Tšikatilo alkoi ahdistella koululuokkansa lapsia, sekä poikia että tyttöjä. Tämän tultua ilmi Tšikatilo vain yksinkertaisesti erotettiin, koulun johto ei tehnyt rikosilmoitusta vaan vaikeni asiasta. Tämä oli mahdollista koska tuon ajan Neuvostoliitossa lasten seksuaalisen hyväksikäytön paljastuminen oli häpeällistä ja kysymyksiä herättävää monille tahoille. Kaikkein yksinkertaisinta oli vain erottaa Tšikatilo kaikessa hiljaisuudessa, näin ollen miehen uudessa työpaikassa ei oltu millään tasolla tietoisia hänen sairaasta menneisyydestään.

Muutto Šahtyyn

Tšikatilo muutti perheineen läheiseen Šahtyn kylään, josta sai uudestaan töitä opettajana ammattikoulu n.33:sta, jossa hän jatkoi koululaisten hyväksikäyttöä.

Tšikatilon onnistui toimia opettajan vuoteen 1981 asti, jolloin uudet hyväksikäyttötapaukset selvisivät ja hän menetti opettajanvirkansa lopullisesti. Tšikatilo sai sittemmin työtä konttoristina ja paikallisen tehtaan kiertävänä tuote-esittelijänä. Tuote-esittelijän työhön kuului usein ympäri Neuvostoliittoa suuntautuvia pitkiä, päiviä kestäviä matkoja julkisilla kulkuvälineillä.

Murhasarjan ensimmäiset uhrit

Näillä työmatkoillaan Tšikatilo käytti vapaa-aikaansa toteuttaakseen raakoja fantasioitaan. Hänellä oli aikaa, ja hän liikkui paljon julkisilla juna- ja linja-autoasemilla mistä oli helppo löytää uhreja kenenkään huomaamatta. Tämä osallaan sotki poliisin tutkimuksia koska ruumiita löytyi satunnaisesti ympäri maata. Länsimaisen mittapuuun mukaan Neuvostoliiton rikostutkinan menetelmät olivat vanhentuneita, ja tämä vaikeutti entisestään syyllisen löytämistä. Poliisit epäilivät aina uhrin löytöpaikan perusteella paikallisia, mutta eivät ottaneet huomioon mahdollisuutta että murhaaja saattaisi vain matkustaa paljon.

Murhasarja alkaa

Ensimmäinen uhri

Vuonna 1978 Tšikatilo muutti pieneen Šahtyn kylään lähelle Rostov-na-Donun kaupunkia. Tšikatilo joutui ensin asumaan yksin ja odottamaan perheensä muuttoa perässä, ollen vapaa toteuttamaan perversioitaan. Tšikatilo asui vakituisesti kerrostaloasunnossa, johon hänen perheensä oli myös määrä muuttaa, mutta hän osti itselleen oman pienen ja salaisen, ränsistyneen, kolmen huoneen mökin hämärältä syrjäkujalta.

22. joulukuuta 1978 Tšikatilo toteutti ensimmäisen murhansa. Tuona päivänä hän houkutteli matkaansa 9-vuotiaan tytön: Lena Zakotnovan, paikalliselta bussipysäkiltä tarjoamalla hänelle purukumia, joka oli tuon ajan neuvostolapsille harvinaista herkkua. Zakotnova suostui lähtemään ja Tšikatilo vei hänet salaiselle mökilleen aikomuksenaan raiskata tämän.

Tšikatilo kuitenkin epäonnistui raiskauksessa impotenssinsa takia, mutta kamppaillessaan tytön kanssa, Tšikatilo iski tätä veitsellä ja sai orgasmin. Tätä kautta Tšikatilo huomasi voivansa toteuttaa seksuaalisuuttaan käyttämällä sukupuolielimensä sijasta veistä. Tšikatilo heitti Zakotnovan ruumiin, ja tämän koulurepun läheiseen jokeen, josta hänet myöhemmin löydettiin.

Ensimmäinen epäilty

Murhia tutkivat poliisit ottivat kiinni useita epäiltyjä ja yrittivät pakottaa epäiltyjä tunnustamaan. Lopulta eräs epäilty nuori mies, Aleksandr Kravtšenko, tunnusti ja tuomittiin kuolemaan Tšikatiloon viittaavasta todistusaineistosta huolimatta. Oletetun syyllisen teloituksesta huolimatta uusia ruumiita löytyi edelleen. Teloitus oli suoritettu kun syytös todettiin vääräksi.

Tšikatilo seurasi tarkasti uutisia murhista paikallisista sanomalehdistä. Hän säikähti olevansa lähellä kiinnijäämistä kun Kravtšenko teloitettiin. Tšikatilo odotti neljä vuotta ennen seuraavaa murhaansa.

1982 alkoi varsinainen murhien sarja. Tšikatilo antautui täysin perversioilleen ja alkoi metsästää uhreja juna- ja linja-autoasemien läheisyydestä, missä liikuskeli usein prostituoituja, köyhiä kulkureita ja lapsia, Tšikatilo toimi tuolloin paikallisen tehtaan tuote-esittelijänä ja matkusti paljon julkisilla kulkuvälineillä, mutta sai lopulta potkut jättäessään työtehtävänsä sivuun ja keskittyessään ainoastaan uhrien etsimiseen.

10. joulukuuta 1982 nuori Olga Stalmachenok lähti pianotunnille ja katosi jälkiä jättämättä. Ainoa merkki tytöstä oli vanhempien saama outo postikortti jonka mukaan heidän tyttärensä oli tapettu metsään, ja tulevana vuonna kymmenen muuta saisi surmansa. Kortissa oli allekirjoitus "Sadist-Black Cat", ja paljastui myöhemmin Tšikatilon kirjoittamaksi. Stalmachenokin ruumis löytyi jäätyneenä, alastomana ja silvottuna viiden kilometrin päästä musiikkiopistosta, hänet oli jätetty pellolle traktorinrenkaan jättämään uraan.

Tšikatilo myös yritti harrastaa seksiä prostituoitujen kanssa, muttei impotenssinsa vuoksi kyennyt tähän. Naiset yleensä pilkkasivat hänen miehuuttaan, ja tämä sai Tšikatilon suunnattomaan raivoon, mikä johti lopulta murhaan.

Poliisit olivat järkyttyneitä murhien raakuudesta: monet uhreista oli silvottu ja paloiteltu, ja useissa tapauksissa oli selvää että murhaaja oli purrut irti ruumiinosia uhreistaan. Tšikatilo usein puri irti naispuolisten uhriensa rinnat ja vaginat, ja nuorten poikien penikset. Hän yleensä myös puhkoi tai kaivoi uhriensa silmät päästä, koska vanhan venäläisen uskomuksen mukaan murhaajan kuva jää uhrin silmiin.

Murhasarja oli niin raaka, että aluksi epäiltiin jonkin saatananpalvontaan liittyvän kultin suorittavan uhrimenojaan. Totuus oli ehkä vielä tyrmistyttävämpi: murhaaja oli naimisissa oleva keskiluokkainen, keski-ikäinen kahden lapsen isä, isoisä ja aktiivinen kommunistisen puolueen jäsen.

Vuoteen 1983 mennessä oli löytynyt jo kuusi ruumista. Moskovan poliisin johtaja, majuri Mihail Fetisov lähetettiin Rostov-na-Donun kaupunkiin johtamaan tutkimuksia. Fetisov keskitti tutkimukset Šahtyn alueelle, ja määräsi rikostutkinnan spesialistin, Viktor Burakovin tutkintaryhmän johtajaksi. Tutkimukset alkoivat edistyä Burakovin johdossa, mutta syyllistä ei silti saatu kiinni. Poliisit epäilivät ja kuulustelivat enimmäkseen paikallisia mielenterveysongelmaisia ja seksuaalirikollisia, joista moni joutuikin syyttömänä vangituksi. Eräs epäillyksi joutunut alaikäinen homoseksuaali jopa teki itsemurhan pidätyssellissä. Silti vuoden 1985 aikana tapahtui viisitoista uutta murhaa.

Ensimmäinen pidätys ja vankilatuomio

Rostovin linja-autoaseman läheisyydestä löydettiin harhailemasta epäilyttävästi käyttäytyvä mieshenkilö, joka yritti saada aikaan keskustelua nuorten naisten ja lasten kanssa. Mies oli Andrei Tšikatilo, ja hänet pidätettiin. Poliisilla oli syytä epäillä Tšikatiloa murhaajaksi, mutta virallinen syy pidätykseen oli hänestä tehty rikosilmoitus: toimiessaan tuote-esittelijänä, hän oli varastanut tavaraa työpaikaltaan. Tšikatiloa epäiltiin murhista, mutta selvää näyttöä häntä vastaan ei ollut. Hänet tuomittiin varkaudesta vuodeksi vankilaan, mutta kärsittyään tuomiostaan kolme kuukautta, hän vapautui joulukuussa 1984.

Tšikatilo oli edelleen epäiltyjen listalla, mutta uhreista löydettyjen spermatahrojen perusteella oli määritetty Tšikatilon veriryhmän olevan eri tyyppiä kuin oletetun murhaajan. Myöhemmin on oletettu Tšikatilon kuuluneen harvinaiseen ihmistyyppin, jonka veriryhmä poikkeaa ruumiin eritteiden perusteella määritettävästä veriryhmästä. Tätä ei kuitenkaan koskaan osoitettu vedenpitäväksi Tšikatilon elinaikana, ja on myös epäilty Neuvostoliiton poliisin sotkeneen näytteet. Täysin vedenpitävää selitystä ei ole kuitenkaan vielä tähän päivään mennessä ole löytynyt.

Etsinnät alkavat

Tšikatilo löysi uuden työpaikan Novotšerkasskista ja piti matalaa profiilia. Hän murhasi seuraavan kerran elokuussa 1985 kaksi naista. Hänen ei tiedetä jatkaneen murhia ennen toukokuuta 1987, jolloin hän oli työmatkalla Revdaan Ukrainaan. Tuolloin hän tappoi nuoren pojan. Tšikatilo iski vielä Zaporožjessa heinäkuussa ja Leningradissa syyskuussa.

Asiat lähtivät etenemään vuoden 1985 keskivaiheilla, kun pääkuulustelija Issa Kostojev otti johdon tutkimuksissa. Rostovin ympäristössä tehdyt murhat otettiin uudestaan tarkkoihin tutkimuksiin ja tiedettyjä seksuaalirikollisia alettiin kuulustella. Joulukuussa 1985 siviiliasuiset poliisit alkoivat vartioida Rostovin juna-asemia ja tehostivat etsintöjä. Tšikatilo seurasi tutkimuksia tarkasti julkisen median välityksellä pysytellen omissa oloissaan kahden vuoden ajan. Poliisit turvautuivat nyt myös ensimmäistä kertaa psykiatrin konsulttiapuun, ensimmäistä kertaa Neuvostoliitossa sarjamurhaajan jäljittämiseen.

1988 Tšikatilo jatkoi murhaamista, jotka toteutti mahdollisimman kaukana Rostovin alueesta. Hän tappoi naisen Krasny-Sulinissa huhtikuussa ja tappoi kahdeksan muuta vuoden loppuun mennessä, mukaan lukien kaksi uhria Šahtyssa. Tämän jälkeen Tšikatilo piti taas pitkän tauon murhaten seitsemän nuorta poikaa ja kaksi naista tammi–marraskuun välisenä aikana 1990.

Ruumiiden löytyminen johti laajamittaisiin toimenpiteisiin poliisissa, ja kaikille suurimmille Rostovin alueen linja-auto- ja juna-asemille määrättiin suurilukuinen miehitys, ja liikkuvaa poliisia käskettiin kuulustelemaan joka ikistä vähänkään epäilyttävältä näyttävää henkilöä. Idea oli saada murhaaja tietoisesti karttamaan suuria asemia ja ajaa hänet pienemmille asemille, jotka oli miehitetty siviiliasuisilla poliiseilla. Pienillä asemilla, nimenomaan niillä, joiden läheisyydestä ruumiita oli löydetty, oli paljon naispuolisia poliiseja ja agentteja houkutuslintuina.

Läpimurto

Marraskuun 6. päivä 1990 Tšikatilo murhasi ja silpoi raa’asti nuoren naisen, Sveta Korostikin. Mutta poistuessaan murhapaikalta Tšikatilo oli tarkkailussa. Siviiliasuinen poliisi, joka oli partiossa Leshozin juna-asemalla, näki epäilyttävän miehen kävelevän asemaa kohti läheisestä metsästä. Mies oli partiopoliisin mielestä epäilyttävä jo siksi, että hän oli metsässä. Näihin aikoihin ylipäätään metsässä liikkuminen oli epäilyttävää, koska kaikki murhat olivat tapahtuneet metsissä, ja myös ruumiit oli löydetty niistä.

Mies ei näyttänyt vaeltelijalta, joka samoilisi metsässä vain omaksi huvikseen, sillä hän oli pukeutunut ennemminkin arkisiin vaatteisiin. Mies kantoi mukanaan urheilukassia, joka ei sopinut yhteen senkään ajatuksen kanssa, että mies olisi ollut esimerkiksi keräämässä sieniä. Miehen tultua lähemmäs partiopoliisi huomasi miehen vaatteiden olevan hyvin likaisia ja hänen kasvojensa verisiä. Mies käveli lähellä olleelle kaivolle ja puhdisti kenkänsä ja takkinsa verestä. Partiopoliisi pysäytti hänet ja pyysi häntä näyttämään paperinsa. Mies oli Andrei Tšikatilo.

Poliisilla ei ollut syytä pidättää tai enempää epäillä häntä mistään, mutta Tšikatilon tiedot kirjattiin ylös. Myöhemmin selvisi että Tšikatilo kantoi kassissaan juuri murhaamansa Sveta Korostikin irti leikattuja rintoja.

Myöhemmin poliisi löysi samasta metsästä kaksi ruumista sadan metrin etäisyydellä toisistaan. Kävi ilmi, että toinen uhreista oli murhattu samoihin aikoihin kun partiopoliisi näki Tšikatilon kävelevän pois metsästä. Tšikatiloa epäiltiin jälleen lapsenmurhasta. Edellisen kerran häntä oli epäilty jo 1978 ensimmäisen murhan jälkeen. Silminnäkijöiden kuvaukset oudosta miehestä, joka oli nähty myöhemmin murhattuna löydetyn tytön seurassa, täsmäsivät Tšikatiloon.

Uusi pidätys ja tunnustus

Tapahtuneesta huolimatta poliisilla ei vieläkään ollut tarpeeksi todisteita Tšikatiloa vastaan ja hänen pidätykseensä. Häntä alettiin kuitenkin seurata ympäri vuorokauden, agentit vakoilivat häntä videokameroiden kanssa.

20. marraskuuta 1990 Tšikatilon nähtiin lähtevän kotoaan mukanaan nelisen litraa olutta. Hän vaelteli ympäri kaupunkia ja yritti houkutella nuoria poikia matkaansa tarjoamalla heille olutta. Viimein Tšikatilo poikkesi pieneen kahvilaan ja osti pienemmän pullon olutta, jolla olisi helpompi houkutella lapsia matkaansa. Poliisit olivat seuranneet häntä, ja pelkästään tuntikausien vaeltelu ympäri kaupunkia olutpatterin kanssa oli riittävän epäilyttävää. Tšikatilon astuessa ulos kahvilasta hänet pidätettiin.

Hänen olleessaan pidätettynä poliisit saivat lisää todisteita Tšikatiloa vastaan. Yksi hänen viimeisimmistä uhreistaan oli 16-vuotias poika, joka oli fyysisesti hyvin voimakas, mutta jälkeenjäänyt. Murhapaikalla oli kamppailun jälkiä, ja Tšikatilon sormessa oli pahannäköinen haava. Lääkärintutkimuksissa selvisi sormen olevan murtunut, ja haavan tulleen ihmisen, nimenomaan lapsen, puremasta. Tšikatilo ei ollut myöskään hakeutunut lääkäriin. Tämä oli erittäin vahva näyttö Tšikatilon syyllisyydestä.

Poliisi kuulusteli Tšikatiloa ja yritti puristaa tunnustusta hokemalla hänen olevan hyvin sairas mies, ja että hän voisi välttää tuomion tunnustamalla ja vetoamalla mielenvikaisuuteensa. Lopulta perinteisestä kuulustelumenetelmästä luovuttiin, ja paikalle kutsuttiin kriminaalipsykiatri Aleksandr Buhanovsky Moskovasta. Buhanovsky osoitti sympatiaa Tšikatiloa kohtaan ja vietti hänen seurassaan koko päivän varhaisesta aamusta myöhään yöhön. Muutaman tunnin keskustelun jälkeen Tšikatilo alkoi tunnustaa tekojaan Buhanovskylle.

Joka tapauksessa pelkkä tunnustus ei riittänyt vangitsemaan Tšikatiloa, tarvittiin paljon vahvempaa ja selkeämpää näyttöä häntä vastaan. Tšikatilo kuitenkin suostui yhteistyöhön kertoen kaiken. Hän tunnusti yhteensä 56 murhaa, mikä järkytti poliisia. Vain 36 murhaa oli listattu saman murhaajan tekemiksi, muut oli kytketty muihin tapauksiin, koska ne olivat joko kaukana Tšikatilon tavanomaisista uhrinmetsästysalueista tai ruumiit oli haudattu, eikä niitä ollut löydetty. Varma näyttö häntä vastaan saatiin vasta Tšikatilon johdatettua poliisit kätketyille haudoille.

Vangitseminen

Tšikatilon vangitseminen vaati erityisiä varotoimenpiteitä. Venäläisessä alamaailmassa raa’at, ja erityisesti seksuaalimurhaajat olivat alinta kastia ja joutuivat usein toisten vankien pahoinpitelemiksi tai tappamiksi. Erityisen vaikeaksi varotoimenpiteiden järjestämisestä teki se, että useita Tšikatilon uhrien omaisia työskenteli kyseisessä vankilassa. Tšikatilo oli suuressa vaarassa tulla tapetuksi jo ennen oikeudenkäyntiä.

Sellissään Tšikatilo oli ympärivuorokautisessa kameravalvonnassa. Vaikka hän usein käyttäytyikin oudosti kuulustelijoidensa nähden, hänen käytöksensä sellissä (hän ei tiennyt kameravalvonnasta) muuttui täysin normaaliksi. Hän nukkui ja söi hyvin, harjoitti jopa aamujumppaa joka aamu. Hän myös luki innokkaasti kirjoja ja lehtiä ja kulutti paljon aikaa kirjeiden kirjoittamiseen kirjoittaen valituksia perheelleen, valtion virkamiehille ja medialle. Kirjoittaminen oli Tšikatilon intohimo hänen elämänsä loppuun asti. Ollessaan aikoinaan opettajana, hän kirjoitti paljon artikkeleita paikallisiin sanomalehtiin. Hänen kirjoituksensa käsittelivät usein etnologisia ja moraalisia kysymyksiä.

Oikeudenkäynti ja teloitus

Tšikatilon oikeudenkäynti alkoi 14. huhtikuuta 1992. Huolimatta hänen oudosta ja häiritsevästä käyttäytymisestään oikeussalissa, hänet todettiin kykeneväksi vastaamaan teoistaan oikeudessa. Oikeussaliin rakennettiin suuri, valkoiseksi maalattu rautahäkki pelkästään hänen turvallisuuttaan varten. Koko oikeudenkäynti oli täyttä kaaosta: uhrien omaiset kirkuivat ja raivosivat, kirosivat Tšikatiloa ja yrittivät päästä häneen käsiksi. He vaativat saada Tšikatilon omiin käsiinsä ja repiä hänet palasiksi aivan kuten hän oli tehnyt heidän omaisilleen. Tuomarin luetellessa uhrien nimiä, omaiset pyörtyilivät. Tilanne uhkasi monta kertaa riistäytyä hallinnasta.

Oikeudenkäynti päättyi heinäkuussa ja lykättiin 15. lokakuuta asti, jolloin hänet todettiin syylliseksi viiteenkymmeneenkahteen viidestäkymmenestäkolmesta murhasta. Kun hänelle annettiin tilaisuus puhua, hän piti sekavan puheen syyttäen valtiota, Stalinia, poliittisia johtajia, traumaattista lapsuuttaan ja impotenssiaan - samalla herjaten oikeutta, heitellen penkkiään ympäri häkkiä ja sylkien kohti vartijoita. Hän jopa laski housunsa alas ja paljasti sukupuolielimensä huutaen olevansa mies, jonka miehisyys on varastettu. Hän syytti myös 30-luvun nälänhätää Ukrainassa. Merkillepantavin seikka on kuitenkin se, että Tšikatilo oli syntynyt 1936, paljon nälkävuosien 1932–1933 jälkeen. Hän myös perusteli tehneensä yhteiskunnalle palveluksen siivoamalla epäkelpoja yksilöitä pois: prostituoituja, alkoholisteja, karanneita teini-ikäisiä tai yksinkertaisesti ”ongelmatapauksia”.

Tšikatilo tuomittiin kuolemaan. Tuomarin julistaessa lopullisen tuomion, uhrien omaiset ja yleisö puhkesivat raivokkaisiin hurraa-huutoihin ja taputtivat.

Tšikatilo teloitettiin Rostovin vankilassa 14. helmikuuta 1994 erityisessä äänieristetyssä sellissä ampumalla oikean korvan taakse. Tšikatilo oli anellut armoa teloittajaltaan ja jopa armahdusta presidentti Boris Jeltsiniltä, mutta anomus hylättiin.

Lähteet

• Richard Lourie - "Paholaisen metsästys" (Gummerus, 1993)
• Crime Library: Andrei Chikatilo - The Rostov Ripper serial killer
• A&E Biography: The Butcher Of Rostov - Andrei Chikatilo

Aiheesta muualla

Kirjallisuutta (englanniksi)

• Conradi, Peter: The Red Ripper: Inside the Mind of Russia’s Most Brutal Serial Killer. Bantam Books, 1992. ISBN 0440216036.
• Cullen, Robert: Killer Department. Gollancz, 1993. ISBN 1857972104.
• Lourie, Richard: Hunting the Devil. The Pursuit, Capture and Confession of the Most Savage Serial Killer in History. Harpercollins, 1993. ISBN 0060177179.
• Smith, Tom Rob: Child 44. Simon & Schuster, 2008. ISBN 1847371264. - Dekkari, joka perustuu löyhästi Tšikatiloon

Elokuvia

• Gerolmo, Chris: Citizen X. 1995. (englanniksi) ASIN 0783116934
• Grieco, David: Evilenko. 2004. (englanniksi) ASIN B000CR7R7U
• NTV (1997). «Criminal Russia: The trail of Satan». Venäläisen TV-kanavan tuottama dokumenttielokuva.

<span id="interwiki-ru-fa" />

Tämä artikkeli on lisensoitu GNU Free Documentation Licensen mukaisesti, eli voit kopioida ja muokata sitä vapaasti niin kauan kuin koko työ, mukaan lukien lisäykset, julkaistaan yksinomaan GNU Free Documentation Licensen mukaisesti lisensoituna.

Tässä artikkelissa käytetään materiaalia Wikipedian artikkelista ”Andrei Tšikatilo”, joka on saatavissa osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/Andrei_T%C5%A1ikatilo.

Whos here now:   Members 0   Guests 0   Bots & Crawlers 1