Väinö Kilpiäinen
Väinö Armas Kalevi Kilpiäinen (16. kesäkuuta 1929, Joutseno – 4. marraskuuta 1973)[1][2] oli suomalainen sekatyömies, joka surmasi pitkäperjantain iltana 3. huhtikuuta 1953 Muhoksella Soson asemalla eli pienessä laiturivaihteen kaksikerroksisessa toimisto- ja huoneistorakennuksessa [3] ryöstökeikan aikana neljä ihmistä timpurin vasaralla. Uhrit olivat 59-vuotias pysäkinhoitaja Väinö Akseli (Aleksanteri?)[3] Niemi (s. 18. helmikuuta 1894), tämän 57-vuotias vaimo Elli Johanna Niemi (s. 29. joulukuuta 1895), 18-vuotias tytär Leila Johanna Niemi (s. 21. helmikuuta 1935) sekä 6-vuotias pojantytär Pirkko Helena Niemi (s. 6. lokakuuta 1946).
Surmatöiden jälkeen Kilpiäinen räjäytti työmaalta hakemallaan dynamiitilla auki aseman kassakaapin, jossa ei kuitenkaan vastoin hänen luulojaan ollut yhtään rahaa.[4] Tämän jälkeen Kilpiäinen meni Niemien asuntoon ja varasti sieltä noin 100 000 markkaa rahaa sekä pieniarvoista omaisuutta, muun muassa 22 äänilevyä, Saksan, Ruotsin ja Neuvostoliiton kolikoita, viisi metriä naisten pukukangasta ja aurinkolasit, hopeinen silmälasikotelo ja täytekynä.[4][3]
Kilpiäinen pakeni surmapaikalta kävellen. Kävelyn aikana hänen takaansa tuli taksi, jonka kyydillä hän ajoi Ouluun. Matkan hän maksoi varastamallaan 5000 markan setelillä.[4]
Surmateon ensimmäisenä totesivat surmattujen kanssa samaan perheeseen kuuluneet veljekset, 25-vuotias Kalevi Niemi ja 22-vuotias Ensio Niemi olivat tulleet aamuyöstä kotiin Kalevi oli kiivennyt lopulta ikkunasta sisään surmatyön toteamaan, kun kukaan ei ollut tullut ovea avaamaan. [3] Kilpiäinen jäi kiinni muun muassa vuokraisäntänsä antaman vinkin ansiosta. Hän oli ollut poissa kotoaan tekoaikaan ja hermostunut paljon julkisuutta saaneesta neloissurmasta puhuttaessa. Lisäksi Kilpiäinen oli unohtanut surmapaikalle panosten tekemiseen käyttämänsä puukkonsa, josta saatiin hänen sormenjälkensä.[4] Hänet pidätettiin huhtikuun 10. päivänä ja asunnostaan löydettiin muunmuassa kadonnutta rahaa vastannut summa ja surma-ase. Hän tunnusti rikoksen kuulustelujen jälkeen 19. päivänä. Syyllisyys voitiin näyttää myös sormenjälkitutkimuksen perusteella. Oli löydetty myös kätkö, jossa oli loputkin kadonneesta omaisuudesta. [3]
Motiiviksi ryöstöön Kilpiäinen kertoi taloudellisen ahdingon. Hänellä oli vaimo ja pieni, vain yhdeksän kuukauden ikäinen, tytär elätettävänä, mutta palkkatulot olivat hyvin vähäiset.[4] Ilmeni, että hän oli työskennellyt laiturivaihteen lähellä ojatyömaalla ja luultavasti kuullut siellä Niemen saamasta rakennuslainasta ja rahoista.[3]
Kilpiäinen tuomittiin Muhoksen kihlakunnanoikeudessa 23. toukokuuta 1953 ryöstöstä ja neljästä eri murhasta, kustakin elinkaudeksi kuritushuoneeseen. Turvallisuussyistä Oulun lääninvankilassa pidetyssä oikeudenkäynnissä aikaisemmin täyden tunnustuksen tehnyt Kilpiäinen yritti siirtää osavastuun teosta olemattoman rikostoverin tilille. Vaasan hovioikeus vahvisti elinkautistuomion saman vuoden syksyllä. Mielentilatutkimusta Kilpiäiselle ei tehty.[4]
Kilpiäinen alkoi vankeusaikanaan syvästi katua surmatekoja ja sairastui tämän vuoksi, joutuen olemaan jatkuvasti lääkehoidon alaisena.[4] Sairastumista pahensi yksinäisyys, sillä muut vangit eivät osoittaneet ymmärrystä Kilpiäisen surmatöille. Avioeron ottanut vaimo ja tytär eivät pitäneet häneen mitään yhteyttä vankeusaikana. Kilpiäisen äiti oli ainoa, johon hänellä oli yhteys ulkomaailmassa.[4]
Kilpiäinen istui vankilassa 20 vuotta ja kuoli lääkehoidon aiheuttamaan rasitukseen 4. marraskuuta 1973. Presidentti oli hylännyt Kilpiäisen armonanomukset useaan otteeseen.
[muokkaa] Kirjallisuutta
- Poliisi kertoo 1977, Kammottava pitkäperjantai.
[muokkaa] Lähteet
Tässä artikkelissa käytetään materiaalia Wikipedian artikkelista ”Väinö Kilpiäinen”, joka on saatavissa osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/V%C3%A4in%C3%B6_Kilpi%C3%A4inen.
| Whos here now: Members 0 Guests 0 Bots & Crawlers 1 |
